Kiitollisuus

Kävelin tänään bussipysäkiltä kotiin metsäreittiä, niinkuin minulla on usein ollut tapana. Seisahduin hetkeksi korkeimman kallion laella ja tunsin suurta kiitollisuutta. Omakotiyhdistyken syyskokouksessa oli päätetty säilyttää kyseinen metsäpläntti omakotiyhdistyksen hallinnassa. Tämä tarkoittaa sitä, että alue säilyy puistoalueena ja koskemattomana metsäalueena ainakin toistaiseksi.

Olen asunut Jupperissa koko viisikymmenvuotisen elämäni. Olen nähnyt alueen muuttuvan kylästä upeaksi omakotialueeksi, jossa monella perheellä on mahdollisuus elää rauhallisessa luonnonläheisessä ympäristössä. Meillä on oma järvenranta, meillä on muutama metsäinen puistoalue, meillä on rauhallisia hiekkapäällysteisiä teitä, meillä on vielä paljon jäljellä kylämäisestä kaupunginosasta, jossa leikin lapsena seitsemänkymmenluvulla. Silloin äitini opetti minulle, että kaikkia vastaantulijoita on tervehdittävä kauniisti niiaten. En ole tuota kaunista tapaa muistanut opettaa lapsilleni, enkä sitä itsekkäään enää toteuta. Joskus kuitenkin naureskelen mielessäni, miten hassulta moinen tervehtimistapa meistä tänäpäivänä tuntuisikaan.

Kiitollisuuden tunne, jonka metsässä tänään koin sai minut miettimään, miten voimauttavaa pieni hetki metsäisessä luonnossa voikaan olla. Seistessäni hiljaa, nauttiessani kosteasta hapekkaasta ilmasta, kallion juurelta lähti juoksemaan kaksi valkohäntäpeuraa. Juostuaan hetken peurat jäivät katselemaan minua. Hetki oli sanoinkuvaamattoman kaunis. Se oli kuin kosketus, kosketus johonkin arvaamattomaan, tuntemattomaan. Se oli kosketus tähän hetkeen, menneeseen ja tulevaan saman aikaisesti. Vaikei metsäpläntti Palomäellä olekkaan suuri ja liikenteen melu kuuluu joka suunnasta, sai peurojen läsnäolo ja hetken hiljentyminen aistit avoimeksi.
Kiitos, että luit tämän. Toivottavasti löydät kiitollisuutta elämääsi, pienistä hetkistä, joita koet elämän varrella. Kiitollisuudessa piilee voima, joka antaa mahdollisuuden löytää paljon annettavaa.